Huhtikuun lopulla ehdin saada vieraakseni vielä Aulin, jonka kanssa vietin mahdollisesti elämäni parhaan vapun. Viikon vierailu osui tietysti viimeiselle harjoitteluviikolleni, mutta onneksi ylilääkärit olivat armollisia ja pääsin päivisin jo aikaisin kotiin rilluttelemaan. Aulin kanssa tuli tehtyä kaikenlaista, ja viikko oli varmasti yksi huipuimmista mitä olen täällä viettänyt.

Tiistaina kävimme Teufelsbergillä, itselleni toinen vierailu maaliskuisen retken jälkeen, mutta muulle porukalle (Auli, Victor+veljensä, Minna+kämppiksensä) ensimmäinen kokemus. Saimme ajoitettua itsemme auringonlaskukierrokselle, ja näköalat olivat matkan arvoiset.

Huipulla

Victor ja opas

Keskiviikkona olikin vapunaatto, Tanz in den Mai, jota juhlistimme puistoskumpalla. Kaverit tuli mun luokse käymään ja myöhemmin lähdettiin pienemmällä porukalla Sisyphos-klubille. Victor ja veljensä Niko jäivät kotiin, mutta Minna, Jana, Auli ja mä jatkettiin menoa. Myös yksi harvoista (ainoa?) sakalaisista koulukavereistani liittyi seuraan. Tanz in den Mai-bileet olivat ehkä parhaat missä olen koko reissuni aikana ollut.

Anna ja puisto

Torstaina kärsimme lievästä univajeesta, mutta suuntasimme siitä huolimatta Kreuzbergin suuntaan Görlitzer-puistoon. Koko kaupunginosa oli täynnä ihmisiä. Suomen vappu tuntuu pieneltä ja hillityltä tähän juhlan määrään verrattuna. Kaikkialla ulkoilmalavoja, ihmisiä, teknoa, tanssijoita, alkoholia, kesän riemua. Iltaa kohden meno kuulemma menee rauhattomammaksi mielenosoituksineen, mutta ainakin me saimme vain istua nurtsilla ja chillata musiikkia kuunnellen.

Perjantaiaamuna otimme Minnan kanssa suunnan kohti Kreetaa, Haniaa. Kurssimatka oli kaikkea sitä mitä voi odottaa ja enemmänkin. Ihaninta oli hengata vanhojen kurssikavereiden kanssa viimeistäkertaa. Onneksi moni on ollut yhtä lusmu allekirjoittaneen kanssa ja tuttuja naamoja näkynee vielä syksylläkin.

Ensimmäisenä iltana Kreetalla suuntasimme vain illalliselle lähiravintolaan. Tomaatit maistui tomaatilta ja avokado avokadolta. Tällaista ruoan pitäisi olla eikä Afrikasta kiikutettuja raakoja appelsiineja.

Lauantaina lähdimme aamusta läheiseen isompaan kaupunkiin Haniaan. Hullulta tuntuu kun yhtäkkiä ympärillä paikalliset puhuvatkin suomea, eivätkä katso vieraskielistä nenänvartta pitkin niinkuin täällä on jo vähän tottunut.

Satama aallonmurtajalta nähtynä

Maanantaille kaverit olivat buukanneet snorklausreissun, jolle tökerösti tungin mukaan, ja hitto vie onneksi tunginkin. Koko päivä oli mahtava, pienellä moottoriveneellä ajelua, turkoosissa vedessä uintia ja auringosta nauttimista. Kylmä tuli kun nousimme vedestä veneeseen ja suuntasimme seuraavalle snorklauskohteelle. Heitimme myös pienen keikan Hanian sataman edustalla. Kaiken kaikkiaan ihana päivä, sopivasti actionia ja leppoisaa hengailua.

Muikeeta jengiä

Tiistaina kumppanit olivat saaneet kuningasidean vuokrata auton, ja kun halukkaita oli enemmänkin, otimmekin kaksi autoa ja suuntasimme saaren toiselle puolelle biitsitunnelmiin. Sileää hiekkaa ja turkoosia vettä silmänkantamattomiin, toimi sopivana rentouttajana hurjan vuoristoajon jälkeen. Kotimatkan taitoimme rantakatuja pitkin ja pysähdyimme pikkuiseen kylään huippuillalliselle.

Tunneli vuoreen

Elafonisi

Keskiviikkona autovuokraus jatkui ja suuntasimme pääkaupunkiin Iraklioniin. Matka oli samanlaista vuoristo-meri -maisemaa, ja sisäistä vaeltanjalkaani alkoi kovasti houkuttaa ajatus Kreetalla vaeltamisesta... Voi olla, että tämä toteutetaan joskus. Iraklion on väkiluvultaan Turun luokkaa, ja ydinkeskustakin tuntui olevan saman kokoinen. Auton mahtuminen kaupungin sivuteille ei ollutkaan ihan niin helppo juttu kuin ajateltiin, onneksi paikalliset raksamiehet tulivat auttamaan kuolonkujien ajamisesssa. Jalan muutamat turistikohteet ja markkinat oli nopeasti nähty, en ihan hirveästi syttynyt kaupungille näin parin tunnin kosketuksen avulla.

Illalla oli kurssin yhteinen illallinen, johon sisältyi hyvä määrä viiniä ja melko kunnollista ruokaa. Ilta meni myöhäksi ja Hauskaa oli! Siitä huolimatta, että meinasin menettää koko maallisen omaisuuteni.

Nyt takaisin Berliinissä, ilma on sateinen mutta ihanan raikas. Sisarukset tulevat tänne perjantaina, tarkoittanee viiden päivän bileitä.

Noniin alkaa kevätkin olemaan jo pitkälti taputeltu, loppusuoralla seisotaan. Viimeiseen kolmeen viikkoon mahtuu ekskursio Prahaan, anestesian amanuenssuurin alkupuolikas, ekskursio Suomeen kurssin valmistujaisgaalaan sekä pääsiäinen ja sen tuomat mahtavat berliinivieraat.

Kuvat kertonevat enemmän kuin tuhat sanaa näistä menneistä mahtavista viikoista, joiden aikana tekemistä on riittänyt, eli tässä muutamia otoksia:

Sillat Vltavan yllä

Ihana Jana, matkaoppaani

Prahan upeat punaiset katot

Brasilialaisella brunssilla

Tempehofilla, Minna yrittää opettaa mulle kärrynpyörää...

Rosenthaler Platzin puistossa, seuralaisena Pennsylvanian vahvistus Ian

Gaalassa kauniiden naisten kanssa

Helsingin rantoja ihmettelemässä

St Hedwigin sairaala, jossa teen manuani

Anestesian amanuenssuuri on yllättänyt positiivisesti hauskuudellaan. Kollegat ovat kivoja ja rentoja, opettavat mielellään ja vastailevat tyhmiin kysymyksiin. Myös ymmärrystä ulkomaalaisen kielitaidottomuudelle löytyy kosolti enemmän kuin aiemmassa ortopedian paikassani. On mukavaa, että kun vastapuoli ymmärtää hitauteni johtuvan kieliongelmista, säilyy medisiininen uskottavuuteni hitusen ehjempänä. Aamut alkavat 7:30 (ensi viikosta alkaen 7:00), mutta onneksi sairaala on 15 min pyörämatkan päässä Hackescher Marktilla. Ei haittaa kauheasti herätä ajoissa kun aurinko porottaa täyttä häkää ja linnut laulaa aamuruuhkassa.

Ehkä musta sittenkin tulee anestesiologi...?!

Auringonlasku omasta ikkunasta

Ritter Butzke jälleen kerran

Pääsiäinen toi tullessaan Berliiniin noin 50% Suomen väestöstä (tai siltä se ainakin kaduilla kuulostaa!!). Minnan, Essin ja Jaanan kanssa olen jo hieman ehtinyt pyöriä, ja eilen olin Jukan ja kumppaneiden kanssa joraamassa aamutunneille. Tänään puistoon nauttimaan auringosta.

Kiinnostuneille kerrottakoon jo nyt että lentoliput kotiin on hankittu, tämä tyttö kotiutuu Suomen suveen 1.7. Sitä ennen on vielä Berliinissä nähtävää ja koettavaa, kesää haisteltavana ja klubeja kokeiltavana. Paras aloittaa heti.

Viime viikko oli synttäriviikko! Torstaina tein Janan ja Victorin kanssa kaikkea kivaa, käytiin ekoilla terassioluilla ja Street Food Thursdayssä.

Ei hullumpaa!

Perjantaina järjestettiin Stefanin kanssa meidän luona huikean kivat bileet, mun synttäreiden ja Stefanin Berliinivuosipäivän kunniaksi. Ihmisiä tuli monista eri porukoista ja kaikilla tuntui olevan tosi hauskaa. Itselläni ainakin oli ihan mahtava ilta!

Sunnuntaina uskaltauduin jo käymään taas ulkonakin, ja ihailin naapurissani näkyviä kukkapuita:

Stalinalleella osataan hommat

Tällä viikolla taistelin jälleen byrokratiasihteereiden kanssa yliopistomaksuista (jotka kröhöm saatoin maksaa hieman myöhässä ja onnistuin hoitamaan itseni pois kirjoilta...). Ihan jo naurattaa tämä monimutkaisuuden määrä! Juttelin siskoni kanssa ja tosiaan Suomessa minkä tahansa järjestelyasian (tuet, todistukset, maksut jne.) pystyy tekemään internetissä, ja mikäli EI OSAA, niin voi mennä konttoriin juttelemaan kiltin sihteeritädin kanssa, joka pystyy ratkaisemaan kaikki ongelmat taikasauvan vilautuksella. Täällä ei anneta edes mahdollisuutta tehdä asioita sähköisesti, eivätkä sihteerit ole koskaan kuulleetkaan kiltistä, saatika taikasauvoista... Miksi nämä ihmiset tekevät työtä, jossa heidän pääasiallinen toimenkuvansa on opastaa eksyneitä, typeriä Erasmus-vaihtareita, jos he selkeästi vihaavat jokaikistä ihmistä maan päällä?!

No, onni onnettomuudessa, nyt on tuokin hoidettu alta, ja ehkä hieman omaa hömelyyttä toi myöhässä maksaminen... Vielä hauskempaa tästä teki se, että lukukausitodistus lähetetään mulle postissa, ja mun osoite on luonnollisesti yliopiston kirjoissa sama kuin syyskuussa, mitä nyt osoite on tässä välissä kahteen kertaan vaihtunut. Kirje palaa siis bumerangina takaisin. No, ilkeä sihteeritäti käski minun vaihtaa osoitteeni netissä, vaikka hänellä oli mun paperit nenänsä alla... Ja vaihtaakseni osoitteeni, tarvitsin portaalia varten jonkun käyttäjätunnuksen, jota en ole koskaan saanut, ja jouduin toiselta sihteeritädiltä ruinaamaan. Fun!

Kevät on täällä! Tai ainakin oli viime viikolla...

Campus Benjamin Franklin

Mauerpark sunnuntaina

Kukka-asetelma Kastanienalleella

Puut kukkivat Kreuzbergissä

Olen ollut maaliskuun ajan lomalla, nauttien onnistuneesti Berliiniin siunautuneesta upeasta kevätaallosta. Kuukaudessa koko kaupunki on muuttunut silmissä. Kaikkialla on kukkia, perhosia ja lintuja. Olin itse innoissani jo helmikuun ensimmäisistä lämmittävistä auringonsäteistä ja vihreistä lehdistä risukasassa, mutta nyt tuntuu että vihdoin myös berliiniläiset alkavat hypettää kevättä. Ulkoilmatapahtumia on järjestetty jo muutaman viikon ajan ja terassikausi on avattu.

Graefestraßella kahvilassa

Olen tutkinut Janan kanssa hieman uusia paikkoja kaupungissa, käynyt Minnan ja Janan kanssa Berliinin filharmonisessa kuuntelemassa Sibeliusta, ostanut polkupyörän (mahdollisesti parasta, mitä olen täällä ollessani hankkinut!!), polkenut pyörääni, syljeskellyt katupölyä ja istunut puistoissa.

Spree

Uusi polkupyörä

Volkspark Hasenheide

Myös Topi ehti käydä vierailulla, ja kerrankin kohdalle osui täydellinen sää. Tammikuussa jokainen askel piti mitoittaa vallitsevien -15 -pakkasasteiden mukaan, mutta nyt saimme vain kuljeskella kaupungilla rauhassa, nauttien auringosta. Teimme paljon mullekin entuudestaan vieraita juttuja, todistaen jälleen kerran että vieraat ovat kuitenkin se paras tapa nähdä paikkoja uudesta näkökulmasta.

Maanantaina kävimme keikalla Neuköllnin Heimathafenissa, huikean kauniissa teatterissa. Midlake veti hienon, joskin lämppäreineen hieman turhan pitkän, konsertin.

Midlake @ Heimathafen

Keskiviikkona vuokrasimme Topille pyörän ja teimme retken CIA:n entiselle vakoilutornille Teufelsbergille ("Paholaisen vuori"). 16km matkan päässä sijaitseva rakennelma kohoaa vuoren huipulle, ja näköalat olivat upeat. Ainoa harmi oli, että nykyään vuorella vierailusta pitää maksaa sisäänpääsy - pari vuotta takaperin kuka tahansa sai tulla ja mennä miten huvittaa.

Leffassakin ehdimme käydä Janan kanssa, ja näimme trailerin eräästä tulevasta leffasta. En tiedä pyörivätkö mainokset jo Suomessakin, mutta täällä odotetaan kovasti tulevaa Mittsommernachtstangoa, Argentiinan ja Suomen välistä yhteistyötä tangon synnyinmaasta. Trailerissa vilkkuvat järvimaisemat auringonlaskuineen aiheuttivat jo hieman Suomen suvi -ikävää, mitäköhän koko leffa saa aikaan...

Torstaina istuimme Minnan kanssa terassilla ja luimme kavereiden päivityksiä viimeisestä klinikkapäivästä Suomessa. Huikeaa, että näin pitkälle on tultu, ja vatsaa vääntää kun ajattelen, että mun pitäisi itse olla samassa vaiheessa vuoden kuluttua. Täällä vietetty aika on nimittäin lentänyt siivillä, en halua edes ajatella miten nopeasti viimeinen kouluvuosi kuluu. Ehkä otankin vielä hieman lisää taukoa ja lähden Intiaan etsimään itseäni.

Toista viikkoa amanuenssina. Olen päässyt mm. leikkauksiin pitelemään kiinni erinäisistä koukuista. Eilen avustin kolmessa lonkkaproteesileikkauksessa, eikä vastuulleni ole vieläkään annettu muuta kuin edellämainittujen hakasten rutistaminen. Mietin, että oikeastiko yhtä lonkkaa operoimaan tarvitaan kaksi erikoislääkäriä sekä opiskelija, kun muistan Turussa olleeni vastaavassa leikkauksessa kaksin kirurgin kanssa, mutta ehkä nämä eivät olisi kritiikistä kovin hyvillään... Oli miten oli, tehokkuudessa olisi parantamisen varaa.

Kollegat on onneksi kivoja, ainakin ne nuoremmat. Senioritkin on kivoja, mutta kyllä ortopedi on ortopedi kaikkialla maailmassa. Omistuista on myös oman paikkansa löytäminen oikeastaan missään. Amanuenssille ei anneta selkeää vastuualuetta, vaan jos minua ei erikseen komenneta hakasten pariin, kuuluu minun seurata varjon lailla nuorempia erikoistuvia. Jos erikoistuvilla ei ole mulle mitään tekemistä (kuten verikokeiden otto...) joudun seisomaan hölmönä seinän vierellä, sillä osastolla on vain yksi tietokona. Leikkurissa en puolestani tiedä, mitä saksalaiset opiskelijat yleensä tekevät - pyytävätkö saada lisävastuuta, ehkä jopa ommella, vai pitääkö mun tyytyä osaani typeränä telineenä?

Kaukana ovat ne päivät kun olin kyynärvarsia myöten miehen rintaontelossa kiinni tämän repeytyneessä aortassa (muistatsä tän Ville, jos luet?), tai kun sain jopa itse ottaa potilaita vastaan ensiavussa, saati sitten kesätöiden ihkaomat potilaat... No, ehkä näitäkin asioita ehtii tehdä loppuelämän aikana ihan riittävästi, tällä hetkellä vaan hieman turhauttaa tämä patsastelu ja turhan tekeminen.

Päivän alkaessa 5:45 ei töiden jälkeen ole kauhean helppoa lähteä enää mihinkään. Joogan lisäksi en sitten ole pahemmin muuta tehnytkään... Viikonloppuna olin onneksi Janan kanssa ulkona, Potsdamin reissulla ja sunnuntaina Mauerparkissa sekä kävelyllä Maijan ja Riikan kanssa.

Helmikuun tavoitteena on vääntyä tähän (seinän avulla onnistuu jo!):

Eilen olin aika fileissä saatuani ekaa kertaa jalat suoraksi tässä:

Ensimmäinen harjoitteluviikko takana, ja on ollut tosi hauskaa! Olen hommissa Sankt Joseph-sairaalassa ortopedian osastolla. Aamut on aikaisia (klo 5:45, hrr), mutta niinhän ne aina... Homma toimii kuten Suomessakin, ortopedia ja traumatologia toimivat yhdessä ja leikkauksia on niin elektiivisiä kuin traumaperäisiäkin. "Polytraumaa" ei kuitenkaan St Josephiin tule, vaan nämä isommat onnettomuudet on keskitetty Charitéen.

Kaikki ovat ottaneet mut tosi kivasti vastaan, kehuneet kielitaitoani - tämä alkaa nousta muuten pian päähän - sekä ottaneet mukaan sairaalan rutiiniin. Kollegoitani ovat osaston ylilääkäri rouva Johnen, kolme seniorilääkäriä sekä neljä nuorempaa erikoistuvaa. Heistä kahta, Martinia ja Friedeliä, olen toistaiseksi seurannut eniten.

Kuten Minnakin on sairaalaharjoitteluissaan todennut, on (nuoren) lääkärin työ täällä melko vastaavaa kuin mitä Suomessa sairaanhoitajat tekevät. Lääkärin aamu alkaa verinäytteiden otolla sekä haavasidosten vaihtamisella. Kierrolla kirjataan kaikki ylös käsin. Jokaiselle uudelle potilaalle pitää erikseen selittää suullisesti sekä kirjallisesti tulevan operaation mekanismi, haitat ja mahdolliset komplikaatiot. Allekirjoituksia pitää haalia niin potilailta, omaisilta kuin ylilääkäriltäkin. Tietokoneohjelmassa on erinäisiä dokumenttejä Word-tiedostoina, eikä järjestelmässä ole mahdollista nähdä muiden erikoisalojen, saatika muiden sairaaloiden tekstejä. Potilaan kotiutuessa tästä laaditaan omalle kotilääkärille syntisen pitkä kotiutuskirje, jossa kansakielellä selostetaan mitä tehtiin ja mitä jatkossa tehdään. Yllättävää oli myös, että leikkaussalissa vaaditaan ei yksi, vaan kaksi seniorilääkäriä tekemään potilaalle pesut, peittelyt ja asennonväännöt.

Selfie sairaalan vessassa

Pakko siis myöntää, että niin paljon kuin Suomen systeemistä valitetaankin, ei taida olla kovin moni valittaja käynyt ulkomailla. Lääkärit tekevät täällä pitkää työpäivää ja hierarkiassa ylöspäin kipuaminen kestää vuosia. En tiedä, onko yksikään näistä erikoistuvista päässyt esim olemaan leikkaava kirurgi pelkän assistentin sijasta. Suomessa meinasivat mullekin työntää veitsen käteen...

No mutta, nöyryyttä rintaan ja kohti uusia aamuja! Sää on ollut tällä viikolla hurmaava, aurinko paistaa ja asteet ovat olleet +10 tienoilla. Hiekoitukset on lakaistu pois ja ilmassa tuoksuu katupöly. Kevät on siis jo ovella!

Kotikatu Karl Marx Allee

Eilen kävin kaverin kanssa kauniin sään kunniaksi Potsdamissa, pienessä kaupungissä Berliinin ulkopuolella. Kävelimme ympäriinsä vanhassa kaupungissa ja kävimme Sanssouci-linnakkeella. Olipa kiva olla välillä kaupungissa, jossa autoja ei kulje kokoajan kaikkialla!

Vanhakaupunki Potsdamissa

Sanssouci-linna

Lisää linnaa

Tällaista tällä kertaa! Kolmen viikon kuluttua muutto.

Suurkaupunki-angstini on viime aikoina jonkin verran lievittynyt. Osasyynä taitavat olla ne kolme viikkoa jotka vietin Suomessa perheen ja ystävien kanssa. Koti-ikäväkin helpottui, ja nyt tuntuu oikeastaan tosi mukavalta, että tätä vuotta on vielä puolet jäljellä. Kielitaitoni surkastui tuntuvasti joulun aikana, mutta eiköhän se äkkiä tule takaisin, etenkin kun ensi viikolla alkaa ensimmäinen sairaalaharjoitteluni.

Joulun jälkeen luonani on käynyt jo kaksi vierasta, Sofia ja Topi. Talvi on ottanut kaupungin syleilyynsä ja täälläkin saimme viime viikolla väristä -15 asteen pakkasissa... Luntakin on, ja Berliini on näyttänyt jopa melko kauniilta viime aikoina. Tammikuulle on mahtunut paljon kaupungissa kiertelyä ja kulttuuria - hyvä, että vierailijat pakottavat minut ulos omalta mukavuusalueeltani, ja muistuttavat, että asun upeassa, ainutlaatuisessa, histoariallisessa kaupungissa, jossa riittää tutkittavaa.

Juutalaiskahvila Scheunenviertelissä

Ostin tosiaan tammikuussa hetken mielijohteesta liput takaisin Suomeen heti oltuani täällä pari viikkoa. Kyllä kannatti, sillä tämän suomiviikon jälkeen oli jostain syystä huomattavasti helpompi tulla tänne takaisin, kun oli saanut nähdä vilaukselta oikeaa Suomenkin talvea, sinistä ja valkoista...

Uskaltauduimme jäälle Marjaniemessä

Viimeistä tosiaan viedään tämän lukuvuoden osalta. Kaikki kaverini lukevat lopputentteihin, joihin mun ja Minnan ei tarvitse osallistua (kun kerran joudutaan lukemaan vielä yksi vuosi kotona). Itseäni stressaa lähinnä saksankurssin loppukoe, mutta saapa sekin mennä miten menee, pisteet kun saan joka tapauksessa.

Vuoden alussa stressasin myös asuntoa, joka piti löytää maaliskuusta alkaen. Ja jotenkin kyllä yhä ihmettelen, miksi tämä asunnon etsiminen on niin monen mielestä niin kovin vaikeaa. Itselläni kävi kolmatta kertaa sikamaisen hyvä tuuri, ja löysin kivan huoneen n. 100 metrin päästä nykyisestä kodistani, 4. kerroksesta "Stalinbausta", eli kommunistisaksan aikana rakennetusta hillittömän mahtiponttisesta talosta. Kämppikseni 25-vuotias sveitsiläispoika, ei hullumpaa. Kivi vierähti varmaan omani lisäksi vanhempien sydämeltä...

IMAX-leffateatteri Potsdamer Platzilla

Topin kanssa kävimme mm. katsomassa Imaxissa elokuvan Gravity. Oli kyllä niin huikean todentuntuinen, vatsaavääntävä leffakokemus, että olimme elokuvan jälkeen molemmat aivan kuin puolimaratonin jäljiltä. 90 minuuttia valtavalta valkokankaalta Sandra Bullockin kieppumista painottomuudessa galaksien keskellä, mulla ainakin päätä huimaa vielä pelkkä ajatuskin... Potsdamer Platzilla on tuskin itselleni muuta tarjottavaa isojen leffateattereiden lisäksi. (Paitsi että filharmonista orkesteria pitäisi käydä kuuntelemassa, kunhan liput eivät ole 90 euroa.)

Pakkasta ulkona ja melkein sisälläkin

 

n-Polytope: Behaviours of Light and Sound After Iannis Xenakis

(eli jonkinlainen valoinstallaatio Stattbadissa)