Suurkaupunki-angstini on viime aikoina jonkin verran lievittynyt. Osasyynä taitavat olla ne kolme viikkoa jotka vietin Suomessa perheen ja ystävien kanssa. Koti-ikäväkin helpottui, ja nyt tuntuu oikeastaan tosi mukavalta, että tätä vuotta on vielä puolet jäljellä. Kielitaitoni surkastui tuntuvasti joulun aikana, mutta eiköhän se äkkiä tule takaisin, etenkin kun ensi viikolla alkaa ensimmäinen sairaalaharjoitteluni.

Joulun jälkeen luonani on käynyt jo kaksi vierasta, Sofia ja Topi. Talvi on ottanut kaupungin syleilyynsä ja täälläkin saimme viime viikolla väristä -15 asteen pakkasissa... Luntakin on, ja Berliini on näyttänyt jopa melko kauniilta viime aikoina. Tammikuulle on mahtunut paljon kaupungissa kiertelyä ja kulttuuria - hyvä, että vierailijat pakottavat minut ulos omalta mukavuusalueeltani, ja muistuttavat, että asun upeassa, ainutlaatuisessa, histoariallisessa kaupungissa, jossa riittää tutkittavaa.

Juutalaiskahvila Scheunenviertelissä

Ostin tosiaan tammikuussa hetken mielijohteesta liput takaisin Suomeen heti oltuani täällä pari viikkoa. Kyllä kannatti, sillä tämän suomiviikon jälkeen oli jostain syystä huomattavasti helpompi tulla tänne takaisin, kun oli saanut nähdä vilaukselta oikeaa Suomenkin talvea, sinistä ja valkoista...

Uskaltauduimme jäälle Marjaniemessä

Viimeistä tosiaan viedään tämän lukuvuoden osalta. Kaikki kaverini lukevat lopputentteihin, joihin mun ja Minnan ei tarvitse osallistua (kun kerran joudutaan lukemaan vielä yksi vuosi kotona). Itseäni stressaa lähinnä saksankurssin loppukoe, mutta saapa sekin mennä miten menee, pisteet kun saan joka tapauksessa.

Vuoden alussa stressasin myös asuntoa, joka piti löytää maaliskuusta alkaen. Ja jotenkin kyllä yhä ihmettelen, miksi tämä asunnon etsiminen on niin monen mielestä niin kovin vaikeaa. Itselläni kävi kolmatta kertaa sikamaisen hyvä tuuri, ja löysin kivan huoneen n. 100 metrin päästä nykyisestä kodistani, 4. kerroksesta "Stalinbausta", eli kommunistisaksan aikana rakennetusta hillittömän mahtiponttisesta talosta. Kämppikseni 25-vuotias sveitsiläispoika, ei hullumpaa. Kivi vierähti varmaan omani lisäksi vanhempien sydämeltä...

IMAX-leffateatteri Potsdamer Platzilla

Topin kanssa kävimme mm. katsomassa Imaxissa elokuvan Gravity. Oli kyllä niin huikean todentuntuinen, vatsaavääntävä leffakokemus, että olimme elokuvan jälkeen molemmat aivan kuin puolimaratonin jäljiltä. 90 minuuttia valtavalta valkokankaalta Sandra Bullockin kieppumista painottomuudessa galaksien keskellä, mulla ainakin päätä huimaa vielä pelkkä ajatuskin... Potsdamer Platzilla on tuskin itselleni muuta tarjottavaa isojen leffateattereiden lisäksi. (Paitsi että filharmonista orkesteria pitäisi käydä kuuntelemassa, kunhan liput eivät ole 90 euroa.)

Pakkasta ulkona ja melkein sisälläkin

 

n-Polytope: Behaviours of Light and Sound After Iannis Xenakis

(eli jonkinlainen valoinstallaatio Stattbadissa)