Toista viikkoa amanuenssina. Olen päässyt mm. leikkauksiin pitelemään kiinni erinäisistä koukuista. Eilen avustin kolmessa lonkkaproteesileikkauksessa, eikä vastuulleni ole vieläkään annettu muuta kuin edellämainittujen hakasten rutistaminen. Mietin, että oikeastiko yhtä lonkkaa operoimaan tarvitaan kaksi erikoislääkäriä sekä opiskelija, kun muistan Turussa olleeni vastaavassa leikkauksessa kaksin kirurgin kanssa, mutta ehkä nämä eivät olisi kritiikistä kovin hyvillään... Oli miten oli, tehokkuudessa olisi parantamisen varaa.

Kollegat on onneksi kivoja, ainakin ne nuoremmat. Senioritkin on kivoja, mutta kyllä ortopedi on ortopedi kaikkialla maailmassa. Omistuista on myös oman paikkansa löytäminen oikeastaan missään. Amanuenssille ei anneta selkeää vastuualuetta, vaan jos minua ei erikseen komenneta hakasten pariin, kuuluu minun seurata varjon lailla nuorempia erikoistuvia. Jos erikoistuvilla ei ole mulle mitään tekemistä (kuten verikokeiden otto...) joudun seisomaan hölmönä seinän vierellä, sillä osastolla on vain yksi tietokona. Leikkurissa en puolestani tiedä, mitä saksalaiset opiskelijat yleensä tekevät - pyytävätkö saada lisävastuuta, ehkä jopa ommella, vai pitääkö mun tyytyä osaani typeränä telineenä?

Kaukana ovat ne päivät kun olin kyynärvarsia myöten miehen rintaontelossa kiinni tämän repeytyneessä aortassa (muistatsä tän Ville, jos luet?), tai kun sain jopa itse ottaa potilaita vastaan ensiavussa, saati sitten kesätöiden ihkaomat potilaat... No, ehkä näitäkin asioita ehtii tehdä loppuelämän aikana ihan riittävästi, tällä hetkellä vaan hieman turhauttaa tämä patsastelu ja turhan tekeminen.

Päivän alkaessa 5:45 ei töiden jälkeen ole kauhean helppoa lähteä enää mihinkään. Joogan lisäksi en sitten ole pahemmin muuta tehnytkään... Viikonloppuna olin onneksi Janan kanssa ulkona, Potsdamin reissulla ja sunnuntaina Mauerparkissa sekä kävelyllä Maijan ja Riikan kanssa.

Helmikuun tavoitteena on vääntyä tähän (seinän avulla onnistuu jo!):

Eilen olin aika fileissä saatuani ekaa kertaa jalat suoraksi tässä: