25 päivässä olen ehtinyt käydä jo hieman nuuskia paikkoja ja nähtävyyksiä, 2. maailmansodasta valokuvamuseoon ja kulttuuritaloihin, kahviloihin ja klubeihin. Päivisin aikaa vie paljon intensiv Sprachkurs, jossa käyn joka päivä maanantaista perjantaihin neljän tunnin ajan. Kurssilla on muitakin yliopistossa opiskelevia, onnekseni olen ainut suomalainen. Olemme puhuneet kurssitovereideni kanssa alusta lähtien saksaa, ja viettäneet paljon aikaa yhdessä myös kurssin ulkopuolella. Lisäksi puhun kämppisteni kanssa saksaa; Paul puhuu kanssani ilmeisen yksinkertaisesti ja selkeästi, Frank sen sijaan mumisee melko haasteellisesti. Välillä tuntuu, että ei tämä kielen oppiminen mahdotonta olekaan!
Eilen kuitenkin sain taas käsityksen todellisuudesta, kun kävin Paulin tyttöystävän syntymäpäivillä. Muut vieraat olivat tietenkin saksalaisia, ja hieman etukäteen pelkäsin, mitä tulisi tapahtumaan. Paul kuitenkin vakuutti, että kaikki ovat supermukavia ja puhuvat myös englantia, joten rohkaistuin lähtemään. Paikan päällä sain todeta ihmisten puhuvan ainoastaan saksaa, eikä kenelläkään ollut mielenkiinnon muruakaan vaihtaa kieltä. Istuin kiusaantuneena olueni kanssa pöydän kulmassa, koitin seurata keskustelua ja nauraa mukana. Onneksi totesin myös olevani epäkiinnostavin ihminen maan päällä, joten onnistuin välttelemään muiden vieraiden minulle mahdollisesti esittämät kysymykset (joita en varmastikaan olisi ymmärtänyt).
Mitään ihmeellisempää ei ole tapahtunut. Saksalaisesta byrokratiasta voisin jauhaa loputtomiin, mutta riittänee, että mainitsen jonottaneeni useampiin eri instituutioihin yhteensä jo varmastikin yli 12 tunnin ajan. Instituutiot (kuten maistraatti, puhelinoperaattori, pankki, leffavuokraamot, yliopisto, sairasvakuutus, ylioppilaskunta) ovat toisiinsa tiiviissä väleissä paperilappusten kanssa, joita vierailijan (eli minun) pitää jatkuvasti kantaa mukanani, sillä milloinkaan ei voi tietää, milloin joku haluaa esimerkiksi nähdä Anmeldunsbestätigungini. Tämä jo hapertunut tavallinen A4-kopiopaperi annettiin minulle maistraatissa, jossa pitää ilmoittautua joka kertaa kun muuttaa. Ja tätä lappusta pitää kantaa mukanaan vaikka pelkälle lenkille lähtisi.
Lenkkeilystä puheenollen - hienot maisemat ovat löytyneet ja olen onneksi ehtinyt harrastaa urheilua myös täällä. Joogasalia olen myös etsinyt, mutta yksityissalien yllättävän korkeat hinnat ovat muodostaneet hiuksen hienon ongelman... Tässä kuitenkin maisemia lenkkipolkuni varrelta:
