Toiminnantäyteinen viikonloppu! Kummini olivat ystävineen vierailulla, ja kyllä turistina oleminen on sitten rankkaa hommaa.

Perjantaina suuntasimme hirmumyrskystä huolimatta Gendarmen-joulumarkkinoille, ihastelemaan bavarialaista käsityötä sekä juomaan glühweinia. Sain myös ison kasan ihania tuliaisia Suomesta, mm. purkkaa, neulan ja lankaa sekä EBM-Guidelines für Allgemeinmidizin (saksaksi!!). Iso kiitos isälle ja äidille, sekä tietysti tuliaisten kantajille Kaisulle ja Pasille! Illalla kävin vielä piipahtamassa kämppikseni Matthiaksen 30-vuotissynttäreillä.

Tuliaisia

Matthias kuvassa keskellä

Lauantaina olimme sopineet treffit klo 11 museosaarelle mennäksemme Pergamon-museoon. Itsehän saavuin paikalle jo hyvissä ajoin, olenhan sentään jos tottunut saksalaiseen tarkkuuteen (hah hah hah!!). Jonot eivät olleet kummoiset, mutta Kaisupasin seurueen ollessa n 30 min myöhässä - hienosti suunnistettu, Kaisu - olivat jonotkin jos venyneet tunnin mittaiseksi... No, sisälle päästiin kuitenkin, ja olihan se aika hieno museo.

 Jotain taidetta jostain

 Pergamon-alttari, jonka ympärille museo on rakennettu

DDR-museo

Illalla kävin lisäksi kaverin kanssa itävaltalaisten kotibileissä. Myöhään meni vaikkei tarkoitus ollutkaan, olihan Pasi varannut kierroksen Reichstagissa seuraavalle aamulle. Wodka-Mate on muuten vihonviimeinen drinkki, jos meinaa saada yöllä unta edes silmällistä!

Sunnuntaina kampesin sitten itseni sängystä ollakseni keskustassa klo 10:30. Paikalle saapuessani virkailija ovella ystävällisesti tarkisti varauslappuni, ja huomautti varauksen olleen päivätty 2. joulukuuta. Hienosti organisoitu, Pasi! No, räpsytin vähän silmiäni ja pääsin kuin pääsinkin kierrokselle, varmaan kahden työntekijän hengen uhalla. Reichstag on aika hieno paikka, näkymät hyvällä säällä ovat varmasti huikeat. Viikonloppu oli mukavaa vaihtelua harmaaseen arkeen, tuli tarpeeseen.

Lento kotiin koittaa jo kuuden päivän päästä, ja mitä lähemmäs sitä tullaan, sitä kovempi koti-ikävä on vaivannut. Ikävä kotia, kavereita, Turkua, Helsinkiä, Karjalohjaa, luontoa, merta, hiljaisuutta... Hemmetin suurkaupunki, kyllä mä taidan olla landepaukku henkeen ja vereen. Vaikka toisaalta ajatus siitä, että parin viikon päästä tänne pääsee jo takaisinkin, on tosi mukava.

Vaikeita aikoja.

Sade, loska ja räntä piiskaavat kaupunkia, ulos ei haluaisi lähteä muuta kuin pakollisille oppitunneille ja joogaan. Vielä viime viikolla aurinkokin näyttäytyi jonkin verran, nyt on tullut viikon verran vettä vaakasuorassa lämpöasteiden heiluessa nollan molemmin puolin. Illaksi on myös luvattu Pohjois-Saksan rankinta myrskyä sitten 1960-luvun, jolloin n 300 ihmistä kuoli. Hurraa! Toivon mukaan Kaisupasin lentokone laskeutuu turvallisesti.

Pelkoja päin! on kuitenkin mottoni. Yhä täälläkin. Motto toimii erityisen hyvin oppialallani ja töissä, sillä mitä enemmän jotakin asiaa lääketieteessä pelkää ja mitä kauemmin sitä välttää, sen vaikeammaksi se tulee. Omalla kohdallani kyseessä on (ainakin) anestesiologia, jota pelkään sydämeni pohjasta. Pelkään intubaatiota, pelkään kanyylin laittamista, pelkään kaikkia punktioita kaikkialle. Tai ehkäpä pelkään enemmän epäonnistumista, kuin näiden tekemistä itseään, sillä onhan näissä toimenpiteissä onnistuminen sangen euforinen kokemus (ainakin ekan kerran jälkeen).

Viisaana siis hankin itselleni anestesiologian amanuenssuurin huhtikuulle! Toivottavasti pieni pääni ei räjähdä kaiken tämän kauhun alla. Anea! Saksaksi! Vieraassa sairaalassa! Pitänee ruveta nyt jo tekemään mielenrauhan harjoitteita, jotta voin sitten sairaalassa tehdä jotain muutakin kuin seisoa nurkassa ja lyödä päätäni seinään Blairwitch Project-tyyppisesti.

Pelkoja päin pätee myös oman pään sisällä, joten kai sitä itseäänkin pitää sitten ottaa niskasta kiinni. Yksin viihtyväksi kutsuvat minua, ja kai se jonkin verran pitää paikkansa. Sanon kuitenkin, että olen loputtoman kiitollinen kämppikselleni, joka on etenkin tällä viikolla ollut mulle mahtavaa seuraa, keittänyt rajattoman määrän teetä ja pyytänyt ulos oluelle. Tulisin varmasti hulluksi, jos asuisin Lichtenbergin itsemurhaopiskelija-asunnoissa kuten ystäväni Jana. Harmi, että muutto uuteen kämppään tapahtuu jo helmikuun lopussa.

Propsit myös joogaopettajalle joka piiskasi mua eilisellä aamun mysoretunnilla niin, etten ole ikinä tärissyt treenin jälkeen niin paljon. Päälläseisontakin alkaa sujua oikeaoppisesti.

Nyt teetä ja villasukat.

Tässä linkki ihanalle sivustolle: klik!

Kuukausi näköjään vierähtänyt, ja kyllä menikin nopeasti. Syksy etenee kovaa vauhtia talvea kohti, ja täälläkin on koettu ensimmäiset pakkaspäivät. Ystäväni oikeutetusti vitsailevat siitä, että porukan suomalaisvahvistuksella on aina ensimmäisenä kylmä: "Wenn die Finnin es sagt, dann ist es wirklich arschkalt".

Marraskuulle sain parikin vierailijaa Suomesta: Saara kävi viettämässä pidennetyn viikonlopun kuun alkupuolella, ja Emil tuli kurkkimaan Berliinin arkielämää viime viikolla. Molempien kanssa kävin Stattbadissa, klubilla joka näköjään on jo kantikseni... Emilin kanssa pääsimme juhlimaan allasosastolle, joka on auki vain perjantaisin. Muuten siisti idea saada bailata tyhjän uima-altaan pohjalla, mutta syvennysosassa tanssiminen parissa promillessa oli joillekin juhlijoilla liian kunnianhimoinen tavoite.

19. päivä sain myös kokea yhden tähänastisen elämäni mahtavimmista keikoista: Arcade Fire. Keikka oli "salainen", eli sitä oli mainostettu ainoastaan yhdellä pienellä julisteella Warschauer Straßella. Siitä huolimatta liput myytiin loppuun viidessä minuutissa - ja mä olin yksi onnellisista lipun omistajista. Pukukoodina oli elegantti ilta-asu tai masquarade-tyyppinen puku, ja yleisö oli pannut parastaan. Saimme erittäin hyvät paikat lavan edestä, melkein tunsin Win Butlerin hikipisarat kasvoillani...

Koulu sujuu ihan mukavasti, vaikenemiseen alkaa jo tottua. Vaikka kavereiden kanssa saksan puhuminen onnistuukin jo miltei ongelmitta (tietenkin virheitä tapahtuu jatkuvasti, mutta kehtaan sentään sanoa jotain), pelkkä ajatuskin koulussa ääneen puhumisesta saa sydämeni hakkaamaan ja kasvoni tulipunaiseksi. Välillä haluaisin kysyä jotakin, tai mietin hiljaa päässäni tietäväni vastauksen, mutta sitten iskee pelko, että opettaja esittääkin tarkentavia kysymyksiä, joita en tietystikään ymmärtäisi.

Joulumarkkinat avattiin viime viikolla, ja Glühweininkin juomiseen otin varaslähdön. Mutta vasta huomenna saa kuunnella Rajattoman joululauluja!

Seiniä katselemassa

Juoksukilpailu Tempelhofilla

Arcade Fire

Ekat Glühweinit @Wohnzimmer

 

 Aurinkokin näyttäytyi

Koulu alkoi viime viikolla. Mielenkiintoista! 300 uutta opiskelijaa aloittaa täällä uransa kohti lääkäriyttä joka lukukausi, eli yhteensä 600 uutta opiskelijaa vuodessa. Opinnot kestävät 6 vuotta, eli kutakuinkin kaupungissa on yhteensä 3600 lääkisopiskelijaa. Ja tämän kyllä huomaa! Mm. siitä, että kaupungin sisällä on neljä eri kampusta (Mitte, Benjamin Franklin Steglitzissä, Virchow Klinikum Weddingissä sekä Buch Buchissa), kukin n. tunnin ajomatkan päässä toisestaan. Itse en ole vielä saanut tarpeeksi inspiraatiota herätäkseni klo 8 luennolle Steglitziin, jonne mun pitäisi matkustaa neljällä eri julkisella ajoneuvolla...

Koulussa olen kuitenkin jo käynyt! Se on ollut pienryhmämuotoista intensiiviopetusta, usein n kuuden muun opiskelijan ja opettajan kanssa. Oudointa on, että oppitunti saattaa hyvin koostua opettajan kahden tunnin monologista ilman minkäänlaisia dioja. Opettajat ovat erittäin päteviä asiassaan, ja usein myös hämmentävän mukavia. Yllätyin positiivisesti pystyessäni seuraamaan kolmen tunnin eeposta aivoinfarktista! Lisäksi toisena päivänä osallistuin opetuksen puitteissa opettajan johtamaan meditaatiotuntiin... Mielenkiintoisesti täällä pidetään tiukka fakta ja pehmeämmät hoitomuodot vierekkäin, tykkään!

Ja saksalaiset oppilaat! Ovat käsittämättömän viisaita! Kyllä suomalaista lääkisläistä nolottaa, täällä nimittäin kilpailun taso on aivan toiselta planeetalta. Lukiossa opiskelijat saavat arvosanan 1-5, 1,0 ollen paras. Arvosana voi olla siis myös 1,1, 1,2, jne. Koska lääkikseen on täällä niin kova tunku, on kouluun hakevan opiskelijan pakko saada kaikista aineistaan 1,0. Mikäli yksikin arvosana on 1,1, ei sisäänpääsyä heru.

Viikonloppuna olin juhlimassa vanhaan uimahalliin rakennetussa klubissa, ja kokemus oli kyllä yksi hienoimmista tähänastisista. Uimahallissa olen käynyt muutenkin kuin juhlimassa, isä voi olla ylpeä! Uimahalliin saa mennä löysissä uimashortseissa ja ilman suihkua etukäteen, hygieniafriikkiä vähän hirvittää.

Vähän kuin Kalliossa

 

Puistonpenkki Volkspark Prenzlauer Bergissä

 

Lenkkipolulla Freidrichshainissa

 

Toinen puistonpenkki Prenzlauer Bergissä

Hauskoja esimerkkejä saksalaisesta ristiriitaisuudesta: Toisaalta kansalaiset luottavat toistensa hyvään käytökseen ja rehellisyyteen, toisaalta viralliset tahot tuntuvathaluavan tahallaan kyykyttää asiakkaita kaikessa mahdollisessa.

Kävin aiemmin lääkisopiskelijoiden esittelybileissä Weinerei-nimisessä baarissa. Paikan päällä homma toimi siten, että alussa ostettiin 2e hintainen lasi, johon sai hakea illan aikana lisää puna- valko- roséviinejä ja skumppaa niin paljon kuin haluaa. Illan loputtua sai maksaa baarille itse hyväksi näkemänsä hinnan, arvioiden että lasi maksaa 2e/kpl. Kukaan ei pitänyt kirjaa otettujen juomien määrästä. En voinut olla ajattelematta, että tällainen ei ikinä toimisi Suomessa - kaikki vain joisivat itsensä känniin eivätkä maksaisi kuin muutaman euron.

Lisäksi törmäsin myös iloiseen yllätykseen postitoimitusten kanssa. Aiemmilla viikoilla jouduin tilaamaan sim-korttini kolmeen kertaan, kun en ollut kotona postinkantajan tullessa käymään. Nyt muutettuani tilasin joogamaton Amazonista, ja olin sittemmin saanut ilahduttavan lapun postilokerooni, jossa ystävällisesti ilmoitettiin, että paketti on toimitettu poissaoloni vuoksi naapurilleni, ja voin noutaa paketin heiltä. Eli vältyin uusintatilauksilta ja lisämaksuilta, huraa!

Kaikki muu asiakaspalvelua vaativa onkin ollut sitten kiven alla. Sim-korttiani odotin tosiaan kolme viikkoa, eikä liittymä kortin saavuttuakaan toiminut. Kämppikseni soitti Fonicille lukemattomia kertoja, ja lopulta he saivat liittymän avattua - mutta "unohtivat" avata internetin. No, viikon odoteltuani soitin siis tänään itse Fonicilla ja sain kuin sainkin netin avattua - sormet ristissä että näin myös tulee tapahtumaan. Eli nyt mulla pitäisi siis olla netti ja puhelinliittymä, huraa!

Mulla oli tänään myös käynti työterveyslääkärillä, koska tämä on ilmeisesti pakollista kaikille lääkisopiskelijoille. Vastaanotolle piti olla valmiina etukäteen täytetty paperikysely, jossa kyseltiin mm onko minulla pelkoja, sisäistä rauhattomuutta, ongelmia hengityksen, limantuoton, potenssin, kutinan tai hikoilun kanssa, ja aiheuttaako mahdollisesti pää ylösalaisin, ionisoivassa säteilyssä tai värinässä työskentely minulle terveydellistä haittaa.

Paikallinen siirtolapuutarha matkalla Weißenseelle

Weißensee, jossa kävin lenkillä

Kotikatuni seuraavat viisi kuukautta

Ihana Jana

Taas esimerkkiviikonloppu Berliinistä: niin paljon tekemistä! On keikkoja, näyttelyitä, talonvaltaamisia, open stagea, improa kahviloissa, klubeilla, baareissa, kirjastoissa, ulkoilmalavoilla... Lisäksi mulla ei ainakaan toistaiseksi ole hajuakaan siitä, mitkä paikat on kivoja, ja mitkä bändit on kuuntelemisen arvoisia. Esimerkkisivustona www.blitzgigs.de, josta löytyy joka päivälle kymmeniä (viikonloppuisin satoja!) tapahtumia. Lähinnä olen summamutikassa valinnut jonkun sopivanoloisen musiikkigenren hyvässä hintahaarukassa ja toivonut parasta.

Perjantaina tämä taktiikka ainakin toimi. Menimme parin kielikurssikaverini kanssa Urban Spreehen, joka on kaupungin hylkäämä ja asukkaiden takaisin valloittama rakennelma keskellä Friedrichshainia. Kyseessä oli tapahtuma nimeltä Melodic Acoustic Festival Berlin, jossa illan aikana noin 12 eri bändiä esiintyivät vaihtelevilla kokoonpanoilla. Mukana oli lähinnä berliiniläisiä muusikoita, mutta olipa joukkoon eksynyt myös suomalainen Hanna ja Kerttu -duo. Lisäksi oli vierailijoita Islannista ja Itävallasta. Tunnelma oli erittäin välitön ja musiikki mielettömän kaunista. Eräässä kokoonpanossa oli soittimena jopa saha!

Tänään kiertelin Mauerparkin kirpputoria yrittäen löytää potentiaaliseen polkupyörääni ruuvia, mutta turhaan. Pyörä taitaa olla niin vanha, että puuttuvaa osaa ei enää edes valmisteta. Lisäksi kävin kahvilla tsekkiläisystäväni Janan kanssa No Fire, No Glory -kahvilassa, jonka omistaja ostaa kahvipavut suoraan valmistajalta. Ja kyllä oli hyvää kahvia!

Kielikurssini loppuu tällä viikolla. Arvosanaksi sain  kolmen kokeen ja yhden 15 min esitelmän perusteella 1,7 (1 ollen paras), joten en kai täysin onnetonkaan voi olla. Olo on tosin täysin päinvastainen ja tuntuu etten olisi oppinut mitään. Kielioppia ehkä, mutta mitä väliä on sillä, että hallitsen heikkojen maskuliinisten substantiivien n-deklinaation, kun en kaupassa ymmärrä miten hedelmät pitäisi punnita? (Ja jotta sekään ei olisi liian helppoa, tulee tietenkin vain jotkut hedelmät punnita itsenäisesti - lista näistä tietyistä yksilöistä on todennäköisesti jossakin lehtilapussa tai mainoslauseessa kaupan seinällä - joita en myöskään ymmärrä.)

No mutta kuitenkin, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä! Tänään vaihdan asuntoa, ja seuraavat viisi kuukautta asun Matthiaksen kanssa Koppenstraßella. Matthias on 29-vuotias graafinen suunnittelija/muusikko, ja vaikutti mukavalta. Toivon oppivani häneltä saksaa, jos emme mitään sielunsisaruksia olekaan.

Eilen kävimme vapaapäivän kunniaksi kielikurssin järjestämässä kabareenäytöksessä Chamaleon-teatterissa, kyllä mieltä järkytti se akrobatia ja fyysinen taito! Teatterin jälkeen menimme baariin, mikä ei ole ikinä niin ison porukan kanssa helppo nakki. Kaikki kivat paikat ovat pieniä, ja kun seurueessa on noin 10 henkilöä, joista jotkut ovat vieläpä alle 21, voi sopivan baarin löytäminen kestää muutamankin tunnin.

Tänään Saksassa vietetään Der Tag Deutschen Einheitia, jolla ilmeisesti muistetaan sitä kun DDR muuttui Bundesrepublik Deutschlandiksi. Hienoa Saksa! Onneksi olette edistyksellisiä ja moderneja. Muurikin kaatui jo -89! Juhlaa vietettiin Brandenburg Torilla, mielestäni koko kaupungin kamalimmassa paikassa. Torilla (tai siis koko Tiergartenin kattavassa markkinahelvetissä) esiintyi paikallisten pikkutyttöjen lempparilaulaja komean valoshown säestämänä. Katuja reunustivat loputtomat bratwurst-, currywurst-, cocktail- ja piparkakkukojut. Koko juhlahumun kruunasi pienehkä maailmanpyörä, sekä aivan kaikkialla näkyvät Coca Cola -julisteet. Musta on hienoa, että näinkin kansallinen juhla voi olla Cociksen sponsoroima.

Tänään olen ollut Berliinin asukas 25 päivää. 25 päivää ovat kuluneet yllättävän nopeasti, eikä koti-ikävä ole vielä ehtinyt pahemmin vaivata. Olen asunut tähän asti kahden mukavan pojan, Paulin ja Frankin, kanssa Friedrichshainissa. Kämppä on iso ja tilava, kuten ilmeisesti kaikki Berliinin asunnot. Vallalla olevan kulttuurin mukaisesti suurin osa nuorisosta asuu 2-5 ihmisen kanssa kommuunissa.

25 päivässä olen ehtinyt käydä jo hieman nuuskia paikkoja ja nähtävyyksiä, 2. maailmansodasta valokuvamuseoon ja kulttuuritaloihin, kahviloihin ja klubeihin. Päivisin aikaa vie paljon intensiv Sprachkurs, jossa käyn joka päivä maanantaista perjantaihin neljän tunnin ajan. Kurssilla on muitakin yliopistossa opiskelevia, onnekseni olen ainut suomalainen. Olemme puhuneet kurssitovereideni kanssa alusta lähtien saksaa, ja viettäneet paljon aikaa yhdessä myös kurssin ulkopuolella. Lisäksi puhun kämppisteni kanssa saksaa; Paul puhuu kanssani ilmeisen yksinkertaisesti ja selkeästi, Frank sen sijaan mumisee melko haasteellisesti. Välillä tuntuu, että ei tämä kielen oppiminen mahdotonta olekaan!

Eilen kuitenkin sain taas käsityksen todellisuudesta, kun kävin Paulin tyttöystävän syntymäpäivillä. Muut vieraat olivat tietenkin saksalaisia, ja hieman etukäteen pelkäsin, mitä tulisi tapahtumaan. Paul kuitenkin vakuutti, että kaikki ovat supermukavia ja puhuvat myös englantia, joten rohkaistuin lähtemään. Paikan päällä sain todeta ihmisten puhuvan ainoastaan saksaa, eikä kenelläkään ollut mielenkiinnon muruakaan vaihtaa kieltä. Istuin kiusaantuneena olueni kanssa pöydän kulmassa, koitin seurata keskustelua ja nauraa mukana. Onneksi totesin myös olevani epäkiinnostavin ihminen maan päällä, joten onnistuin välttelemään muiden vieraiden minulle mahdollisesti esittämät kysymykset (joita en varmastikaan olisi ymmärtänyt).

Mitään ihmeellisempää ei ole tapahtunut. Saksalaisesta byrokratiasta voisin jauhaa loputtomiin, mutta riittänee, että mainitsen jonottaneeni useampiin eri instituutioihin yhteensä jo varmastikin yli 12 tunnin ajan. Instituutiot (kuten maistraatti, puhelinoperaattori, pankki, leffavuokraamot, yliopisto, sairasvakuutus, ylioppilaskunta) ovat toisiinsa tiiviissä väleissä paperilappusten kanssa, joita vierailijan (eli minun) pitää jatkuvasti kantaa mukanani, sillä milloinkaan ei voi tietää, milloin joku haluaa esimerkiksi nähdä Anmeldunsbestätigungini. Tämä jo hapertunut tavallinen A4-kopiopaperi annettiin minulle maistraatissa, jossa pitää ilmoittautua joka kertaa kun muuttaa. Ja tätä lappusta pitää kantaa mukanaan vaikka pelkälle lenkille lähtisi.

Lenkkeilystä puheenollen - hienot maisemat ovat löytyneet ja olen onneksi ehtinyt harrastaa urheilua myös täällä. Joogasalia olen myös etsinyt, mutta yksityissalien yllättävän korkeat hinnat ovat muodostaneet hiuksen hienon ongelman... Tässä kuitenkin maisemia lenkkipolkuni varrelta: